Kadotettu Paratiisi – Saatanan puhe Kirjasta IV

John Miltonin Kadotettu Paratiisi sisältää useita Saatanalle kirjoitettuja monologeja ja puheita. Kirjan IV alkaa siitä, kun Saatana on vihdoin saapunut paratiisiin ja näkee sen ensimmäistä kertaa. Hän on kulkenut vaivalloisen ja vaarojen täyttämän matkan Helvetin syvyyksistä, tavoitteenaan turmella, Jumalan kiusaksi, Ihminen. Nyt katsellesaan paratiisia, Saatana pysähtyy miettimään mitä hän oli ja miksi hän on tullut. Kuuleepa hän omantuntonsakin soimaavan, mutta Saatana on tiensä valinnut.

Koska runoelmat ovat useille vieraita, on suositus paikallaan. Runoelmat ovat kuin lauluja (tai räppiä) eli ne on tehty kuultavaksi. Sanoihin kätketty rytmi ja poljenta ovat oleellinen osa teosta. Siitä syystä ne on syytä lukea ääneen. Runoilijan suunnitelema poljento tarttuu pian lukemiseen ja sanat alkavat soljua. Koita rohkeasti!

“Mua kurjaa! Minne pakenisin vihan
ja rajattoman epätoivon alta?”
Gustavo Doré, n. 1866

Sillä maahan

vihasta kiehuin astui Saatana

nyt kiusaajana, syyttäjänä siten,

luo heikon ihmissuvun, kostaakseen

maanpakonsa ja tappionsa sille.

Mut vaikka pelotta hän vaarat voitti,

ei matkastaan hän iloiten ja kerskuin

käy julmaan tehtävään; kun täyttymistään

työ lähestyy, niin järisyttäin rintaa

kuin hornan ammus takaisin päin häntä

se kimpoaa. Niin epäilys ja kauhu

sekoittaa aatokset ja vellomaan

saa hornan, jota sisässään hän kantaa

ja ympärillään – hornan, jota pakoon

ei enempää kuin itseään hän pääse,

vaikk’ astuis minne. Omantunnon ääni

taas epätoivon nostaa; murhein miettii

hän taas, mik’ oli hän ja mikä on,

ja kuinka synti, kärsimys vain kasvaa.

Hän Eedeniä, joka eessä lepää

niin kiehtovana, silmää katsein haikein;

hän silmää taivaaseen ja aurinkoon,

puolpäivän huipulta jo säihkyvään,

ja ahdingossaan huokaisten nyt lausuu:

 

”Oi sinä, joka ylhäisenä loistain

kuin jumala näät valtakunnastat

tään maailman – sa, jonka nähdessään

yön tähdet päänsä peittävät – sua kutsun,

mut lempein äänin en, vaan kiroten:

oi Aurinko, sun säteitäs vihaan;

ne muistuttavat mulle, kuinka loistin

ja asuin yllä sfääriesi ennen

kuin turhaan uhmaan, kateuteen sorruin

ja sotaan Taivaan Kuningasta vastaan.

Ah, miksi? Moista kiittämättömyyttä

en ansainnut hän multa, jonka loi

hän arvoon suureen, suosioonsa sulki;

ei soimannut hän, vaatinut ei paljon

ees palvontaa. Niin helppo ylistyksin

ois ollut häntä lahjoistansa kiittää

ja hyvittää! Mut hyvyydellään lietsoi

vain pahuuteen hän mua. Niin ylhäisenä

mä ylenkatsoin palvontaa ja tahdoin

siis korkein olla, poistaa tuokiossa

kiitollisuuden velan ikuisen,

niin rasittavan, mahdottoman maksaa;

näin unhoittaen, mitä hältä sain,

en nähnyt, että kiitollinen sielu,

jos myöntää velkansa, on vapaa siitä,

vaikk’ onkin velkaa; missä siis on pakko?

Oi jospa määrännyt ois tahto korkein

mut arvoon halvempaan! Mua onnellista,

ei toivo määrätön ois vienyt harhaan.

Mut miks ei? Joku toinen päämies silloin

ois noussut ehkä mukaan houkuttain

myös minut, halvankin. Mut toiset vallat,

mun arvoiseni, jäivät lankeematta

pois suistain kaikkinaiset viettelykset.

Sait voiman, tahdon kestääkses kuin muut.

Siis mistä syytät? Taivaan rakkautta,

mi kaikille on yhtälailla suotu.

Kirottu rakkaus – se rakkautta

tai vihaa lie, tään ikituskan lähde!

Ei, itses kiroa, kun häntä vastaan

ties valitsit ja katua saat syystä!

Mua kurjaa! Minne pakenisin vihan

ja rajattoman epätoivon alta?

Nään aina Hornan; olen itse Horna;

sen pohjalta kun katson alaspäin

nään alla nielun vielä hirveämmän:

sen rinnalla tää Helvetti on Taivas!

Siis taivu! Eikö katumuksen paikkaa

näy missään, eikö anteeksannon sijaa?

Yks auttais: nöyrtymys: sen sanan kieltää

mult’ ylpeys; en kestäis häpeää,

en tuomiota joukon, jonka mukaan

sain toisin lupauksin: nöyrtymystä

en saarnannut, vaan kerskuin, että lyödä

voin Kaikkivaltiaan. Voi, eivät tiedä

he kuinka kerskailuni maksan nyt,

ja mikä vaiva rinnassani voihkaa.

He palvovat mua Hornan kuninkaana,

mut kruunupäänä, kantain valtikkaa

ain alemmaksi sorrun ollen suurin

vain kurjuudessa – maineenhimon palkka!

Mut katua jos voisin, armon saaden

ja nousten entisasemaan, pian arvo

tois mietteet kopeat, ja kohta haihtuis

myös teeskennelty nöyryys. Huojennus

pois pyyhkis valat, jotka pakko vannoi:

ei vilpitöntä sovitusta siellä,

miss’ on niin syvään viha viiltänyt.

Se syntiin pahempaan veis, raskaampaan

myös lankeemukseen; levon hetken saisin

niin maksaa kovennetuin kärsimyksin.

Sen tietää Rankaisija: yhtä vähän

siks armoa hän tarjoo, kuin ma kerjään.

Niin toivo mennyt on – kas, sijaan meidän,

pois heitettyjen, huvikseen hän äsken

loi ihmisen ja hälle tämän maan!

Hyvästi toivo, toivon kera pelko

ja katumus! Pois minusta jäi hyvyys;

käy, paha, sijaan hyvyyden! Sun kauttas

jaan valtakunnan Taivaan Herran kanssa,

vien vallast’ ehkä enemmän kuin puolet;

pian kokea saa sen tuo ihminen.”