John Miltonin Kadotettu Paratiisi sisältää useita Saatanalle kirjoitettuja monologeja ja puheita. Kirjan IV alkaa siitä, kun Saatana on vihdoin saapunut paratiisiin ja näkee sen ensimmäistä kertaa. Hän on kulkenut vaivalloisen ja vaarojen täyttämän matkan Helvetin syvyyksistä, tavoitteenaan turmella, Jumalan kiusaksi, Ihminen. Nyt katsellesaan paratiisia, Saatana pysähtyy miettimään mitä hän oli ja miksi hän on tullut. Kuuleepa hän omantuntonsakin soimaavan, mutta Saatana on tiensä valinnut.
Koska runoelmat ovat useille vieraita, on suositus paikallaan. Runoelmat ovat kuin lauluja (tai räppiä) eli ne on tehty kuultavaksi. Sanoihin kätketty rytmi ja poljenta ovat oleellinen osa teosta. Siitä syystä ne on syytä lukea ääneen. Runoilijan suunnitelema poljento tarttuu pian lukemiseen ja sanat alkavat soljua. Koita rohkeasti!
ja rajattoman epätoivon alta?”
Gustavo Doré, n. 1866
Sillä maahan
vihasta kiehuin astui Saatana
nyt kiusaajana, syyttäjänä siten,
luo heikon ihmissuvun, kostaakseen
maanpakonsa ja tappionsa sille.
Mut vaikka pelotta hän vaarat voitti,
ei matkastaan hän iloiten ja kerskuin
käy julmaan tehtävään; kun täyttymistään
työ lähestyy, niin järisyttäin rintaa
kuin hornan ammus takaisin päin häntä
se kimpoaa. Niin epäilys ja kauhu
sekoittaa aatokset ja vellomaan
saa hornan, jota sisässään hän kantaa
ja ympärillään – hornan, jota pakoon
ei enempää kuin itseään hän pääse,
vaikk’ astuis minne. Omantunnon ääni
taas epätoivon nostaa; murhein miettii
hän taas, mik’ oli hän ja mikä on,
ja kuinka synti, kärsimys vain kasvaa.
Hän Eedeniä, joka eessä lepää
niin kiehtovana, silmää katsein haikein;
hän silmää taivaaseen ja aurinkoon,
puolpäivän huipulta jo säihkyvään,
ja ahdingossaan huokaisten nyt lausuu:
”Oi sinä, joka ylhäisenä loistain
kuin jumala näät valtakunnastat
tään maailman – sa, jonka nähdessään
yön tähdet päänsä peittävät – sua kutsun,
mut lempein äänin en, vaan kiroten:
oi Aurinko, sun säteitäs vihaan;
ne muistuttavat mulle, kuinka loistin
ja asuin yllä sfääriesi ennen
kuin turhaan uhmaan, kateuteen sorruin
ja sotaan Taivaan Kuningasta vastaan.
Ah, miksi? Moista kiittämättömyyttä
en ansainnut hän multa, jonka loi
hän arvoon suureen, suosioonsa sulki;
ei soimannut hän, vaatinut ei paljon
ees palvontaa. Niin helppo ylistyksin
ois ollut häntä lahjoistansa kiittää
ja hyvittää! Mut hyvyydellään lietsoi
vain pahuuteen hän mua. Niin ylhäisenä
mä ylenkatsoin palvontaa ja tahdoin
siis korkein olla, poistaa tuokiossa
kiitollisuuden velan ikuisen,
niin rasittavan, mahdottoman maksaa;
näin unhoittaen, mitä hältä sain,
en nähnyt, että kiitollinen sielu,
jos myöntää velkansa, on vapaa siitä,
vaikk’ onkin velkaa; missä siis on pakko?
Oi jospa määrännyt ois tahto korkein
mut arvoon halvempaan! Mua onnellista,
ei toivo määrätön ois vienyt harhaan.
Mut miks ei? Joku toinen päämies silloin
ois noussut ehkä mukaan houkuttain
myös minut, halvankin. Mut toiset vallat,
mun arvoiseni, jäivät lankeematta
pois suistain kaikkinaiset viettelykset.
Sait voiman, tahdon kestääkses kuin muut.
Siis mistä syytät? Taivaan rakkautta,
mi kaikille on yhtälailla suotu.
Kirottu rakkaus – se rakkautta
tai vihaa lie, tään ikituskan lähde!
Ei, itses kiroa, kun häntä vastaan
ties valitsit ja katua saat syystä!
Mua kurjaa! Minne pakenisin vihan
ja rajattoman epätoivon alta?
Nään aina Hornan; olen itse Horna;
sen pohjalta kun katson alaspäin
nään alla nielun vielä hirveämmän:
sen rinnalla tää Helvetti on Taivas!
Siis taivu! Eikö katumuksen paikkaa
näy missään, eikö anteeksannon sijaa?
Yks auttais: nöyrtymys: sen sanan kieltää
mult’ ylpeys; en kestäis häpeää,
en tuomiota joukon, jonka mukaan
sain toisin lupauksin: nöyrtymystä
en saarnannut, vaan kerskuin, että lyödä
voin Kaikkivaltiaan. Voi, eivät tiedä
he kuinka kerskailuni maksan nyt,
ja mikä vaiva rinnassani voihkaa.
He palvovat mua Hornan kuninkaana,
mut kruunupäänä, kantain valtikkaa
ain alemmaksi sorrun ollen suurin
vain kurjuudessa – maineenhimon palkka!
Mut katua jos voisin, armon saaden
ja nousten entisasemaan, pian arvo
tois mietteet kopeat, ja kohta haihtuis
myös teeskennelty nöyryys. Huojennus
pois pyyhkis valat, jotka pakko vannoi:
ei vilpitöntä sovitusta siellä,
miss’ on niin syvään viha viiltänyt.
Se syntiin pahempaan veis, raskaampaan
myös lankeemukseen; levon hetken saisin
niin maksaa kovennetuin kärsimyksin.
Sen tietää Rankaisija: yhtä vähän
siks armoa hän tarjoo, kuin ma kerjään.
Niin toivo mennyt on – kas, sijaan meidän,
pois heitettyjen, huvikseen hän äsken
loi ihmisen ja hälle tämän maan!
Hyvästi toivo, toivon kera pelko
ja katumus! Pois minusta jäi hyvyys;
käy, paha, sijaan hyvyyden! Sun kauttas
jaan valtakunnan Taivaan Herran kanssa,
vien vallast’ ehkä enemmän kuin puolet;
pian kokea saa sen tuo ihminen.”
One thought on “Kadotettu Paratiisi – Saatanan puhe Kirjasta IV”